RUUSULANKATU 10

Mitkä seikat vaikuttavat siihen miten koti koetaan kodiksi? Mitä tarkoittaa kun sen menettää? Milloin asunto lakkaa olemasta asunto ja siitä tulee koti? Nämä tuntuvat itsestään selviltä asioilta silloin kun on koti. Sen vuoksi kotia voisikin kutsua ihmisen perustarpeeksi. Kun tämä perustarve horjuu,  yleensä vasta ymmärtää kuinka tärkeä elinehto se on.  Ruusulankatu 10 ”teatteriryhmän” tapaamiset alkoivat 2013 tammikuussa. Ryhmän nuoret miehet asuivat silloin kaikki asumispalveluyksikössä (Ruusulankatu10) Töölössä. Sininauhasäätiön Ruusulankadun asumispalveluyksikkö aloitti toimintansa syyskuussa 2012 ja ensimmäiset asukkaat muuttivat koteihinsa 1.10.2012 alkaen. Enemmistö asukkaista on 1980- ja -90-luvuilla syntyneitä nuoria aikuisia.

Kodin merkitys on täynnä tunnepitoisia asioita ja ne juontavat juurensa varmastikin usein lapsuuden koteihin. Näitä ex-kodittomia miehiä tavatessani olen myös havainnut, että koti on myös mielentila. Ikään kuin koti asuisi ensin meidän sisällä ja sitten vasta sen rakentaminen myös ulkoiseksi ja konkreettiseksi on mahdollista. Jos tämä sisäinen koti on pirstaleina on mahdotonta rakentaa ulkoistakaan. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että tällaista tuettua asumista on olemassa. Asukkaat saavat sosiaali- ja terveyspalveluita tarpeidensa mukaan asuessaan yksikössä. On sanomattakin selvää, että minkään eheän kodin rakentaminen rikkonaiselle mielelle on mahdotonta. Koti on ihmisen hyvinvoinnille yksi tärkeimmistä, ellei peräti tärkein. Vaikka kodin puitteet sellaisenaan ovat puhtaasti materiaa, liittyy kotiin paljon ei-materiaalisissa elementtejä. Omilla kokemuksilla on suuri merkitys koettuun hyvinvointiin. Hyvinvointiin liittyvät kokemukset vapaudesta, sisältäpäin ohjautuvuudesta, autonomiasta ja itsemääräämisoikeudesta elää omien ja kulttuurissa vallitsevien arvojen mukaisesti.

Kun tällaista tukimuotoista asumista vastustetaan, kuinka usein me oikeasti ymmärrämme, että juuri tämä voi olla jollekin uuden alku. Ehkäpä se on mahdollisuus elämään, joka on osittain itsestä riippumattomista syistä epäreilusti tuhottu. Olen usein ajatellut näiden  miesten kanssa työskennellessä, että miltä minusta tuntuisi asua asunnossa jos tietäisin, että ympäristössä on kerätty adressi, jossa 1600 nimeä on vastustanut minun muuttamista kyseiselle paikalle. Miltä minusta tuntuisi kävellä kadulla tai tervehtiä naapureita. Ei, en osaa sitä edes kuvitella.  Olen hämilläni miten helposti me aikuiset ihmiset menemme yleistämisen taakse.

Ruusulankadun yksikössä on 93 asuntoa. Joka ikisessä asunnossa asuu ihminen. Näkymättömäksi usein jää yksittäisten ihmisten tarinat ja kohtalot suruineen, iloineen. On varmasti totta, että häiriötä ajoittain on, mutta ainoa tie ratkaista tällaisia kiistoja on tutustua toiseen, ihmiseen. On tietysti mahdotonta enää jälkikäteen tehdä tutkimusta, mutta olisi kiinnostavaa tietää olisiko häiriökäyttäytymistä yhtä paljon jos kaupunginosa olisi esimerkiksi toivottanut nämä ihmiset sydämellisesti tervetulleiksi ennakkovastustuksen ja adressien sijaan. Tässä tapauksessa olemme olleet hyvin kaukana empatiasta ja ymmärryksestä. Ei olla pystytty kohtaamaan toista ”oikeaa” ihmistä taustoineen ja murheineen. 

Olen prosessissa joutunut kohtaamaan myös omia pelkojani ja kykenemättömyyttäni ymmärtää. Ympärillä olevien asukkaiden pelko on abstraktimpaa. Pelätään, että jotakin alkuperäistä ja säilyttämisen arvoista tuhoutuu. Tuttu paikan henki on vaarassa. Naapurustoon kehittyy sosiaalinen kontrolli poikkeavuuden ehkäisemiseksi, jonka tehtävänä on saada poikkeava käyttäytyminen normien mukaiseksi eli hyväksyttäväksi. Jostain syystä tämä poikkeavuus herättää ”normaaleissa” ihmisissä vihaa ja pelkoa. Koemme olomme turvalliseksi jos arkielämä on ennustettavissa ja ymmärrettävää, turvattomuus edustaa taas elämänhallinnan puutetta. Kaupunkipelot elävät usein omaa elämäänsä eivätkä ne ole välttämättä realistisessa suhteessa todellisten uhkien määrään. Riskien tilastollisista todennäköisyyksistä huolimatta turvattomuus on kokijalleen kuitenkin aina ongelma. Pelkojen määrittelyä pidetään vaikeana, sillä pelon tunne on usein tiedostamatonta ja epämääräistä ahdistusta. Syrjäytyneiden läheisyyttä on pidetty ahdistavana myös siksi, että se muistuttaa kuinka itse voi joutua kokemaan saman kohtalon.