RAJAT-BORDERS 2025
PÄIVÄKIRJAMERKINTÖJÄ DOKUMENTTITEATTERIPROJEKTISTA
JOHDANTO
Mitä tulee mieleen sanasta raja? Rajoja löytyy lähiympäristöstä, kartoilta, ihmisten puheesta ja mielistä. Se on kannanotto, mielipide, turva, väkivaltaa, mahdollisuuksia, seikkailuja, paluuta, lupia, kieltoja, säädöksiä, lakeja. Rajoja on hyvin tarkkaviivaisia, epätarkkoja ja hähmäisiä.
Rajat-Borders on dokumenttiprojekti, jossa pohditaan, mitä valtioiden rajat merkitsevät ihmisille. Rajat erottavat meitä muista valtioista ja antavat meille kansallisen identiteetin. Me tunnemme olevamme oman maamme kansalaisia. Rajat auki vai kiinni? Rajat nostattavat tunteita ja ovat todella herkkä aihe. Rajoilla ja rajoista käydään politiikkaa, mutta keitä ovat ne yksilöt rajoilla?
Luonto ei tunne ihmisen asettamia valtiollisia rajoja. Siksi ympäristönsuojelussa, -hallinnassa ja hyödyntämisessä tulisi tehdä rajat ylittävää yhteistyötä. Voisiko samaa ajattelua yhdistää ihmisiin rajoilla?
Pyrin projektissa avaamaan raja-alueiden kehityksen rikasta kirjoa eri puolilla Eurooppaa. Perinteisesti syrjäisinä pidetyt alueet nähdään nyt siltoina, jotka yhdistävät valtioita ja ihmisiä.
Haluan tuoda esiin sen , että vaikka raja-alueilla on yhteisiä piirteitä ja haasteita, niiden kehitys vaihtelee huomattavasti Euroopan eri osissa. Keskityn erityisesti Euroopan unionin ulkorajoille, missä elintasoerot ovat suuria ja on kyse huomattavasta elintasokuilusta, kuten Espanjan ja Marokon, Romanian ja Moldovan, Puolan ja Ukrainan, sekä Suomen ja Venäjän välillä.
Rajat – Borders projekti ei ainoastaan avaa näkökulmia Euroopan raja-alueiden moninaiseen todellisuuteen vaan myös pyrkii herättämään katsojan tunteita henkilökohtaisten tarinoiden, aitouden korostamisen ja empatiaa herättävien hetkien kautta. Projektissa käytetään dokumentaarisia keinoja monipuolisesti. Käytännössä haastatteluja, seurantadokumentta, kirjeiden kirjoittamista ja taideprojeketeja matkan varrella.
Vuokraan retkeilyauton kolmeksi kuukaudeksi kesällä 2025. Varsinaisia Matkakohteita on kolme: Espanjan ja Marokon raja, Romanian ja Moldovan raja sekä Puolan ja Valko-Venäjän raja. Suomen ja Venäjän rajalle toivon mukaan menen sitten vielä näiden kohteiden jälkeen. Pyrin löytämään vähintään muutamia eri näkökulmia ja tarinoita Euroopan porteilta. Projektia tukee Suomen kulttuurirahaston liikkuvuusrahasto, Samuel Huberin taidesäätiö sekä Taiteen edistämiskeskus.
KESÄKUU
RAJA 1 : CALAIS-DOVER (6.6.-10.6.)
Pysähdyin matkalla Espanjan ja Marokon rajalle pohjois-Ranskassa, jossa on yksi merkittävä EU:n raja. Pakolaistilanne Englannin kanaalissa, Calais–Dover-reitillä, on ollut viime vuosina merkittävä humanitaarinen ja poliittinen kysymys.
Monet pakolaiset ja siirtolaiset, erityisesti Lähi-idästä, Afrikasta ovat kerääntyneet Pohjois-Ranskan alueelle – erityisesti Calaisin ympäristöön – toivoen pääsevänsä iso-Britanniaan. Heidän tavoitteenaan on usein hakea turvapaikkaa tai etsiä parempia elinolosuhteita. Ylityksiä tehdään pienillä kumiveneillä (Dinghyillä). Matka on lyhyt (lyhimmillään 34km), mutta äärimmäisen vaarallinen. Sääolosuhteet on haastavat, kumiveneet lastataan aivan liian täyteen ja usein polttoainetta ei ole riittävästi. Toinen tapa ylittää, on yritys piiloutua rekkoihin ja muihin ajoneuvoihin Eurotunnelin läheisyydessä. Tätä estämään on rakennettu runsaasti korkeita aitoja tunnelin ja lauttarannan läheisyydessä.
Pyöräilen ympäri ranta-aluetta ja haen merkkejä tästä kaikesta. Korkeita tupla-aitoja on ranta alue täynnä. Kun sitten törmään ensimmäiseen leiriin, jossa teltoissa ihmiset odottavat seuraavaa askelta, koen suunnatonta häpeää. En halua mennä länköttämään mitään ja ikään kuin imemään toisten epätoivoa. Minun on hyvin vaikea käsittää tätä kaikkea. Katson jääkylmää ja tuulista merta ja mietin niitä ihmisiä, jotka lähtevät uhmaamaan omaa henkeään, toivoen parempaa tulevaisuutta. On selvää, että noin suuria päätöksiä ihminen ei tee hetken mielijohteesta; jätä kaikkea taakseen, maksa huimia summia hengenvaarallisesta matkasta, vailla edes takuuta siitä, että uudessa paikassa kaikki on paremmin. Se toivo paremmasta on niin voimakas eteenpäin vievä voima, että sitä ei pysäytä mikään.
Ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa, joten sillä tavalla ylitys ei ole laiton. Mutta Dublinin sopimus, jossa turvapaikkaa voi hakea vain yhdestä maasta ajaa ihmiset laittomuuksiin. Turvapaikanhakija voidaan siis karkottaa ensimmäiseen maahan, johon on saapunut matkallaan. Britannian erotessa EU: sta Dublinin sopimus ei ole siellä enää voimassa. Tämä tekee Kanaalin vaarallisesta ylityksestä houkuttelevan.
EUROOPPA on kuin linnake, jota vartioidaan tiukasti. On myös hurjaa ajatella, että EU:n rajat on tappavimmat rajat maailmassa. Se on minusta häpeällistä. Miten sivistyneenä itseään pitävät valtiot voivat ummistaa tällaiselta silmänsä? Matkalla tänne Pohjois-Ranskaan ylitän autollani lukuisia rajoja. Suomi-Ruotsi, Ruotsi-Tanska, Tanska-Saksa, Saksa-Alankomaat, Alankomaat-Belgia, Belgia-Ranska. Ylittäminen on minulle helppoa. Willkommen in Deutschland! Auf Wiedersehen! Bienvenue en France! Welkom in Nederland! Sista stoppet före Danmark! jne. EU:n lipun tähdet vilisevät silmissä. Aina kun ylitän rajan minulla tulee siitä jotenkin ylevä olo. Ikään kuin se ylittäminen olisi jotenkin virallista , sinfonista ja vakavaa. Samaan aikaan rajojen ylittäminen minulle on äärimmäisen helppoa. Kukaan ei kysy mitään, sen kun vaan ajaa seuraavaan maahan. On silkkaa hulluutta, että esimerkiksi Alankomaat on alkanut nyt oikeistolaisen hallinnon myötä, puhua rajat kiinni retoriikkaa. Että aitojako nyt sitten alettais rakentelemaan Euroopan maiden rajojen välille? Eräät kansallismieliset hollantilaiset ovat myös päättäneet järjestäytyä ja perustaneet yksityisiä (laittomia) partioita, jotka tekevät rajatarkastuksia. Aivan kun meillä oli aikanaan Solders of Odin ryhmä 2015. Tällainen toiminta saa aika tavalla ahdistumaan ihmisten tyhmyydestä.
Kuuntelen ajomatkalla Taina Tervosen kirjaa ”Me emme ole täältä”. Siinä puhutaan Libyan edustalla huhtikuussa 2015 uponneesta kalastusveneestä, joka vei 800 matkustajan hengen. Neljä vuotta myöhemmin tämä alus on esillä Venetsian biennaalissa. Teoksen nimi on Barca Nostra, meidän laivamme. Tästä kyseisestä kalastusveneestä on myös Taina Tervosen artikkeli kokonaisuudessaan APU lehdessä (Lue koko artikkeli täältä). Tässä artikkelissa kerrotaan kuinka ihmiset kuvaavat teosta näyttelyssä, ottavat selfietä teoksen äärellä.
Ajan eteenpäin ja Krista Putkonen-Örn lukee äänikirjaa: ”Nämä ihmiset olivat eläneet helvetin ennen kuolemaansa, pelkästään siksi, että he halusivat paremman elämän. Tänä aamuna hylyn edessä on meneillään kuvaukset. Pukuun ja solmioon sonnustautunut italialaismies puhuu kahdelle kameralle. ”Tämä ei ole nykytaiteen teos. Tämä on hauta.” Klap. Menikö se hyvin, mies kysyy ohjaajalta. Aika hyvin, vastaa ohjaaja, mutta olisi vielä parempi, jos pitäisitte pienen tauon lauseiden välissä, viesti olisi siten painokkaampi. Selvä, uusi otos. Klap. ”Tämä ei ole nykytaiteen teos.” Hiljaisuus. ”Tämä on hauta.” Hienoa, tuo oli parempi, sanoo ohjaaja. Keski-ikäinen rakastuneen oloinen pariskunta ottaa suukkoselfien hylyn edessä, tarkistaa tuliko hyvä, asettuu kahville terassille.”
Huudan yksin autossa: ”Mitä vittua oikeesti?”. Olen aina inhonnut taidenäyttelyissä ihmisten kuvaamista, mutta tämä on jotain vielä hirveempää. Tekisi mieli mennä ja ravistella tuota pariskuntaa. Ehkä huutaa naamaan juuri nyt tuo: ” Mitä vittua oikeesti?”. Mitä ihmiset kuvaavat kun he kuvaavat teosta? Mikä on se hetki, että puhelimella ollutta kuvaa sitten katsotaan jälkeenpäin. Olen aivan järkyttynyt.
Raja uutisista on uutisväsymystä. Se on hyvin tavallista, kun maailmalla tapahtuu niin paljon kaikkea muuta. Ihmisiä katoaa jäljettömiin näissä ylityksissä täydellisen välinpitämättömyyden keskellä. Tähän on otettava kantaa. Myös on otettava vastuu siitä, kun ei ota kantaa. Se on myös päätös. Suomen rajapolitiikka rikkoo ihmisoikeuksia. Suomessakin esillä ollut Push back menettely eli ihan kirjaimellisesti ihmisten työntäminen pois rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, jossa ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa. Paino sanalla ihminen. Koko niin sanottu välineellinen maahanmuutto termi unohtaa sen, että me puhumme ihmisistä, jotka, ihan niin kuin me kaikki, toivovat parempaa ja turvallisempaa elämää. ”Itäraja pysyy kiinni: Uhka on Suomen viranomaisten mukaan edelleen todennäköinen. Hallitus uusi keskiviikkona päätöksensä itärajan rajanylityspaikkojen kiinni pitämisestä. Päätös on voimassa toistaiseksi. –Päätöksellä keskitetään kansainvälisen suojelun hakeminen.–Hallitus perustelee rajasulkua turvallisuusuhalla ” (HS 16.4.) . Minua hävettää tämä. Tämä on myös syy, miksi halusin tehdä tämän projektin.
Tanskassa yövyin pienessä Haderslevin kylässä, jossa Camping paikan omistaja, iäkkäämpi mies, muistutti minusta aivan brittiäistä vaha-animaattiosarjan Wallace and Gromit, hahmoa. Hän juurtajaksain ystävällisesti kertoi minulle, kuinka asiat toimii. Hän myös toisti kaiken seuraavana päivänä. Hän oli ehkä unohtanut, että olimme jo keskustelleet. Hänen maailman rajat ovat tuon piskuisen Camping-alueen aidat. Hänen kurkistus ”isoon” maailmaan on vieraat, jotka yöpyvät tilalla. Siinä se. Mietin mitenköhän hän suhtautuu maahanmuuttoon? Mietin myös miksi minulle ei koskaan riitä mikään? Venyttelen omia rajojani jatkuvasti. Kadehdin aina välillä sitä, miten ihmiset ovat helpommin tyytyväisiä. Vai tuntuuko se vain siltä? Mietin myös Etelä-Tanskassa pyöräillessäni, että täällä on tilaa ja peltoa vaikka ja kuinka. Miksi tänne ei mahtuisi muutama ihminen lisää? Sama havainto muualla niin Hollannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Mistä meidän maahanmuuttokriittisyys ja suorastaan kauhu johtuu? Petteri Orpo puhuu turvallisuusuhkasta. Sitten katson kuvaa, jossa noin 15 pyöräilevää ihmistä on Suomen rajalla. Turvallisuusuhka? Ja kyllä tiedän, että sitä usein selitetään pelolla, kateudella, terrorismilla jne jne, mutta se ei minulle jotenkin riitä selitykseksi. Miksi joillekin paremman elämän tavoittelu on laitonta ja joillekin se on itsestäänselvys? Miksi minunlainen suomalainen, voi ylipäätään ajatella toisten puolesta, mitä heidän tulisi elämässään tavoitella?
KESKI-RANSKA: TAINA TERVOSEN HAASTATTELU 16.6.
Kuunneltuani Taina Tervosen kirjan Me emme ole täällä, vaikutun siitä syvästi ja päätän ottaa yhteyttä häneen. Tiedän hänen asuvan Ranskassa. Hän vastaa minulle heti ja kutsuu minut kylään Keski-Ranskan maaseudulle, missä sitten haastattelen häntä. Tässä kirjoituksessa puran haastattelun antia. Kuvat taas ovat havaintoja ja erilaista dokumentointia matkan varrelta.
Taina Tervonen on suomalais-ranskalainen toimittaja, dokumenttiohjaaja, kirjailija ja kääntäjä. Hän on erikoistunut maahanmuuttoon ja on palkittu työstään sekä kirjailijana että dokumenttiohjaajana. Tervonen on asunut Namibiassa ja Senegalissa 15-vuotiaaksi asti.
Kun ihminen erottuu joukosta jo fyysisen olemuksensa vuoksi, ennen kuin hän on ehtinyt edes puhua, puhutaan katseesta. Katse kantaa mukanaan valtaa, historiaa ja asenteita. Taina eli viisitoistavuotiaaksi vanhempiensa kanssa Senegalissa, missä hän sai konkreettisesti kokea tämän ilmiön. Suomessa hän kävi lukion ja koki siellä olevansa ulkopuolinen, vaikka ulkoisen olemuksen perusteella ei enää erottunut joukosta. Lukiovuosien jälkeen Taina muutti Ranskaan.
“Olen tullut Ranskaan samoista syistä kuin moni senegalilainen: opiskelemaan, rakentamaan elämää. Mutta suomalainen passi avaa ovet, joita toisten on mahdoton edes kolkuttaa. En joutunut kyseenalaistetuksi, ei ollut epäilyksiä väärennetyistä papereista. Vaikka vielä silloin piti hakea viisumi, se oli vain hallinnollinen muodollisuus. Syntymäpaikka ja suomalainen passi olivat etuoikeus,” Taina kertoo.
Nykyään EU-jäsenyys tekee liikkumisesta vieläkin helpompaa. Rajat eivät ole EU:n kansalaiselle este vaan pikainen byrokraattinen pysäkki. Samaan aikaan ihmiset Euroopan ulkopuolelta joutuvat hengenvaaraan päätyessään kumiveneeseen – koska muuta mahdollisuutta ei ole. Kysytään: ”Miksi ne lähtee?” tai ”Eikö ne tajua riskejä?” Totuus on, ettei muita vaihtoehtoja ole. Viisumia ei saa. Kun laillinen reitti on suljettu, vaihtoehdot ovat väärennetty viisumi tai hengenvaarallinen venematka. Laiton matkustaminen on paitsi vaarallista, myös moninkertaisesti kalliimpaa kuin laillinen rajanylitys.
Elämä pakottaa lähtemään. Syitä on yhtä monta kuin lähtijää: sota, köyhyys, perheväkivalta, toivottomuus. Halu parempaan elämään – itselle ja perheelle – on universaali. Samoista syistä suomalaiset aikoinaan lähtivät Ruotsiin tai Amerikkaan.
Kun eurooppalainen lähtee maailmalle opiskelemaan, työskentelemään tai seikkailemaan, sitä pidetään rohkeutena ja elämän rikastamisena. Kun afrikkalainen lähtee samoista syistä Eurooppaan, kysytään, onko syy ”tarpeeksi hyvä”. Tämä ei ole sattumaa, vaan siirtomaahistorian perintöä. Me asetumme keskelle ja pidämme muut reunoilla. Meillä on valta määritellä, kenen syyt lähteä ovat hyväksyttäviä. Tämä valta kytkeytyy ihmisarvoon. Eurooppalaiset ajattelevat usein – tiedostamatta – että olemme arvokkaampia ja meillä on oikeus päättää, ketkä saavat tulla lähelle ja ketkä eivät.
Liikkuminen ei ole oikeus – se on etuoikeus. Tämä unohdetaan usein. Tarkastellessamme omaa liikkuvuuttamme pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Mutta emme ole tehneet mitään sen eteen, että satumme syntymään suomalaisille vanhemmille ja saimme suomalaisen passin. Liikkuvuus on aina ollut osa ihmiskunnan luonnetta. Kulttuurit, tiede, taide ja valloitukset – kaikki syntyvät liikkeestä. Nykymaailmassa liikkumisen mahdollisuus on kuitenkin jakautunut epätasaisesti: yhdelle se on helppoa, toiselle lähes mahdotonta. Eurooppalainen ylittää rajan passillaan – afrikkalainen tarvitsee viisumin, jota ei koskaan myönnetä.
Ongelma ei ole vain rakenteellinen, vaan myös inhimillinen: kohtaamisen vaikeus. Ennakkoluulot, pelot ja väärintulkinnat estävät meitä näkemästä toista ihmisenä. Näkemästä ihmisarvoa. Kotouttamisesta puhutaan usein kuin teknisestä prosessista, mutta todellisuudessa se on vallankäyttöä: kuka saa näkyä ja millä tavoin. Ihminen halutaan usein sulauttaa näkymättömäksi.
Rajojen politiikka ja ihmisarvon mureneminen
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana rajapolitiikka on tiukentunut huomattavasti. Frontexista, EU:n rajavalvontavirastosta, on tullut unionin suurin virasto. Samaan aikaan lainsäädäntö on muuttunut: ihmisoikeuksia aletaan laissa asettaa toissijaisiksi rajaturvallisuuden rinnalla. Pushback-käytännöistä on tullut arkipäivää: ihmisiä palautetaan – usein väkivaltaisesti – ilman mahdollisuutta turvapaikanhakuun. Suomi on ollut tässä lainsäädännön etulinjassa.
Kyse ei ole enää paperiasioista. Kyse on elämän ja kuoleman kysymyksistä. Mitä pushback tarkoittaa konkreettisesti? Pahimmillaan sitä, että Kreikan saarille rantautuneet ihmiset laitetaan takaisin pelastusveneisiin, viedään Turkin aluevesille ja jätetään sinne. Se on moraalinen kysymys: voimmeko katsoa toista ihmistä ja sanoa, että hänen ihmisarvonsa on vähemmän kuin meidän? Tätä ei pitäisi edes joutua kysymään.
Ranta ja rajat – kaksi todellisuutta rinnakkain
Kanariansaarilla, Kreikassa, Sisiliassa – samoilla rannoilla, joilla turistit nauttivat lomastaan – huuhtoutuu maihin pelastettuja kumiveneistä ja hukkunutta toivoa. Yksi lensi suoraan, toinen maksoi matkasta hengellään.
Nämä rinnakkaiset todellisuudet pakottavat meidät kysymään: miten ne voivat olla samassa ajassa ja paikassa? Miksi toisten liikkuminen on turismia ja toisten tragediaa? Raja valvotaan niin, ettei toisen todellisuus näkyisi ensimmäiselle. Se on aktiivinen poliittinen valinta. Rajanylityspaikoissa nämä kaksi maailmaa ovat rinnakkain. Niiden pitäminen mahdollisimman kaukana toisistaan on jatkuva ponnistus. Leirejä siirretään, ihmisiä työnnetään syrjään – ettei turistien tarvitsisi kohdata todellisuutta. Ehkä siitä tulisi paha mieli. Ja pitäisikin tulla.
Lopulta kyse on kohtaamisesta: miten kohtaamme toisen ihmisen? Kohtaaminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä. Siihen liittyy pelkoa, häpeää ja ennakkoluuloja – ja siksi se on merkityksellistä. Tätä kohtaamista ei voi tuottaa some tai tekoäly. Siinä on jotain taikaa. Vain ihminen voi kohdata toisen ihmisen. Se vaatii rohkeutta astua pois omasta kuplastaan, olla hetken epävarma ja epätäydellinen.
Meillä ei ole oikeutta määrittää, mikä on oikea syy lähteä tai mikä on oikea tapa kotoutua. Meillä on vastuu katsoa itseämme ja nähdä, mitä kaikkea oma etuoikeutemme on piilottanut näkyvistä. Meidän tehtävämme on kuunnella, oppia ja kulkea rinnalla. Kohdata. Koska ihmisarvo ei tunne rajoja.
Spontaanius vähenee, kun ihmiset eivät kohtaa. Kaikkea ei voi käsikirjoittaa someen. Kohtaaminen on monimutkaista. Toisen ihmisen kohtaaminen on pelottavaa, jännittävää, ja siinä joutuu laittamaan itsensä likoon. Vähän niin kuin tämä haastattelu: joudun ylittämään jonkinlaisen hankaluuden, nolouden tai itsekritiikin rajan.
Seuraavaksi haastattelen meripelastaja Manuelia, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä. Taas joudun ylittämään rajan. Miten sitä nimeäisi? Mukavuusraja? Olen epävarmalla kentällä ja joudun asettamaan itseni likoon. En tietenkään vertaa tätä millään muotoa hengenvaarallisiin rajanylityksiin vaan vertautan tähän kohtaamiseen problematiikkaan.
Miksi minä teen tätä työtä? Taina rakastaa tarinoita – se on hänen subjektiivinen moottorinsa. Toinen toive hänellä on: saattaa ihmiset näiden tarinoiden äärelle, jotta ymmärrys maailmasta kasvaisi. Tämän ajatuksen jaan täysin Tainan kanssa.
Mitä kaikkea on tapahtunut ennen meitä? Mihin tämä nykymaailma perustuu? Miten menneisyyden ja historian jälkiä voi seurata? Mitä tarinoita siellä on kerrottu – ja miten niitä kerrotaan nyt?
Maailma on suuri, ja tarinoita sekä näkökulmia, joita tulisi ymmärtää, on lukuisia. Tarinankertojana voi kuljettaa lukijan näiden kertomusten äärelle. Ja toivottavasti juuri se herättää halun kohdata toinen ihminen – ihmisarvoisesti. Haastattelu oli todella antoisa ja sain nauttia ihanasta Ranskan maaseudun idyllistä ja Tainan vieraanvaraisuudesta. Nämä päivät jäivät sydämeeni ja olivat tähänastisen matkani kohokohta.
IHMISIÄ ”KOKEMASSA” TAIDETTA PARIISISSA
MATKALLA KOHTI ETELÄÄ 17.6.-
Ajan kohti Almeríaa ja meripelastajan haastattelua. Moottoritiet ovat täynnä rekkoja. Rekkojen sloganit vilisevät silmissä. “ There’s more to Prime. A truckload more.” Tavaraa liikkuu, eikä sen ole niin väliä mistä se on peräisin. Me kyllä tilaamme, vaikka ja mistä jos vain halvalla saa. Kunhan ne ihmiset, jotka usein niitä tavaroita meille tekee pysyy EU:n rajojen ulkopuolella.
Pidän tauon Torreviejassa, jossa tapaan ystävän kahvilla. Hän kertoo, että Espanjan aurinkorannoilla näkee paljon Afrikasta tulleita maahanmuuttajia. He myyvät kaduilla usein käsitöitä tai turistiroinaa. Ainakin Torreviejassa on juuri tullut voimaan laki, joka kriminalisoi näiden korujen ostamisen – siitä voi saada sakot. Näitä afrikkalaisia katukauppiaita kohdellaan kuin yhteiskunnan pohjasakkaa. Heiltä puuttuu ihmisarvo, eikä heidän kanssaan edes haluta keskustella.
Aurinkorannoille saapuu vuosittain kymmeniä tuhansia turisteja. He siemailevat drinkkejä aurinkovarjojen alla ja ovat selvästi haluttuja alueelle – ovathan he elinkeino, jonka varassa koko alue pitkälti pyörii. Näille samoille rannoille huuhtoutuu kuitenkin myös ruumiita sekä ihmisiä, jotka yrittävät päästä perille surkeilla kalastaja- tai kumiveneillä. Heitä ei haluta.
Jatkaessani matkaa kohti Almeríaa, ympärilläni avautuu toinen toistaan uskomattomampia ja jylhempiä maisemia. Ajomatkoilla huomaan usein ajattelevani, että Eurooppa on täynnä tyhjiä alueita. Miten niin tänne ei mahdu ketään? Eikö voitaisi keksiä jokin muu ratkaisu? Tiedän, että se on naiivi ajatus. Vai onko?
Lähestyessäni Almeríaa ympäristö muuttuu yhtäkkiä: silmänkantamattomiin levittäytyy valkoisilla muoveilla peitettyjä peltoja. Nämä jättimäiset alueet näkyvät myös Google Mapsista – niitä kutsutaan nimellä Plastic Sea. Näille pelloille otetaan mielellään maahanmuuttajia töihin, yleensä epävirallisesti ja pimeästi. Palkka on surkea ja oikeudet olemattomat. Onhan se selvää, ettei yksikään eurooppalainen enää tee tällaista työtä – ei ainakaan tuolla palkalla. Eihän tämä juuri eroa enää orjatyöstä. Emme ole päässeet kovin kauas siirtomaa-ajan ajattelusta.
MANUEL CAPA 17.6. (ALMERIA)
Saavun Almeríaan, jossa olen sopinut haastattelun meripelastaja Manuel Capan kanssa. Meillä ei ole yhteistä kieltä, joten haastattelu tapahtuu Google-kääntäjän, eleiden, eri kielten ja piirtämisen avulla. Haastattelu on parhaillaan käännöksessä, joten lisään siitä otteita myöhemmin. Mietin koko ajan, kuinka etuoikeutettu olen saadessani tavata näin hyviä ihmisiä. Usko ihmisyyteen palautuu.
Sain Manuelilta luvan käyttää hänen ottamiaan kuvia pelastustehtävistä. Minua liikutti kovasti mielikuva siitä, kun hän kertoi, miten pelastettavat ihmiset hihkuivat onnesta, kun pääsivät vihdoin Eurooppaan ja piinallinen ja vaarallinen matka olisi vihdoin ohi. Samalla raastaa ajatus siitä, että se miten Euroopassa sitten heitä kohdellaan on usein aivan järkyttävää, mutta sitä he eivät pelastuessaan vielä tiedä. Opin häneltä, että EU:n tiukennettua rajavalvontaa Välimerellä, reitit muuttuvat. Yhä useammin varsinkin länsi-Afrikasta lähdetään kohti Kanariansaaria. Tämä ylitys on äärimmäisen vaarallinen. Atlantin sääolosuhteet voivat yllättää, ja käytössä on usein esimerkiksi senegalilaisia kalastusveneitä, joita ei ole suunniteltu niin kovaan merenkäyntiin – varsinkaan ylikuormitettuina. Veneiden ”kapteeneiksi” asetetaan ihmisiä, joilla ei ole lainkaan kokemusta merellä liikkumisesta. Manuelin ja hänen miehistönsä pelastustehtävät kohdistuvat juuri näille reiteille.
EU:n rajavalvontaa hoitaa Frontex-niminen järjestö. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Olen nyt ymmärtänyt monien asiantuntijoiden puheista, että järjestön toiminta on hyvin kyseenalaista. Sen ainoa tehtävä on vartioida EU:n ja Schengen-alueen rajoja. Frontexin rahoitus on kasvanut eksponentiaalisesti: vuonna 2015 budjetti oli 143 miljoonaa euroa, vuonna 2021 jo 543 miljoonaa, ja vuoteen 2027 mennessä tavoitteena on 10 miljardia euroa. On häkellyttävää, kuinka paljon rahaa käytetään rajojen turvaamiseen. Nämä kasvavat luvut kertovat paljon myös siitä asenneilmastosta, johon Eurooppa on ollut matkalla jo pitkään.
Manuelin haastattelussa minua liikutti erityisesti hänen vastauksensa kysymykseen siitä, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi valtaa ja rahaa. Hän sanoi: ”Avaisin rajat.” Manuel aikoo jäädä eläkkeelle noin viiden vuoden kuluttua. Hän ei aio ostaa purjevenettä, vaan ehkäpä matkailuauton ja matkustella minne haluaa – maata pitkin.
KUVAT OTTANUT MANUEL CAPA
TARIFA
Heinäkuu 3.-8.7.2025
Saavun Tarifaan. Tarifa on Espanjan eteläisin kaupunki sekä surffaajien ja leijasurffaajien paratiisi. Olen siis aivan kivenheiton (15 km) päässä Afrikasta. Kun kävelen rannalla ja katson merelle, Afrikan manner siintää horisontissa. Lyhyen välimatkan vuoksi Tarifaan on saapunut paljon veneitä Afrikasta. Nyt, kuitenkin, tiukentuneiden lakien ja lisääntyneen rajavalvonnan vuoksi tämä liikenne on vähentynyt huomattavasti ja siirtynyt enemmän Atlantille ja Kanariansaarille. Tarifassa hautausmaalla on oma ”osasto” Välimeressä hukkuneille. Suuri osa näistä hautakivistä on nimettömiä, ja niissä on vain numerokoodi, jonka he saavat merestä nostettaessa.
Katson leirintäalueella YouTubesta suomalaisen pariskunnan matkavideota Tarifasta. “Tarifassa on kauniit, mutta tuuliset hiekkarannat. Täällä voi harrastaa erilaisia vesiurheilulajeja. Koiraakin on kiva ulkoiluttaa rannalla.” Sitten kamera kääntyy ja toinen sanoo: ”Kappas, mikäs se tämä on?”
He potkivat ja tutkivat rannalta löytyneitä, ilmiselvästi haaksirikkoutuneen veneen jäänteitä. Tunnistan sinisistä juovista, että kyseessä on todennäköisesti yksi niistä kalastusaluksista, joilla Välimerta ylitetään – vaarallisesti ja epätoivoisesti.
”Tämä vene ei taida enää paljoakaan reissata. Enkä usko, että tuhoutuneen veneen kuluja saa enää vakuutukseen laitettua – on sen verran pahasti mennyt!”
Pariskunta nauraa omalle vitsilleen ja ottaa selfieitä – käsi lipassa kuin olisivat laivan kapteeneita.
Minua oksettaa. Tällaiselta näyttää “maailman näkeminen” näkemättä todellisuudessa yhtään mitään. Miten voi matkustaa toiseen maahan eikä olla lainkaan kiinnostunut siitä, mitä siellä oikeasti tapahtuu?
Keskustelu karavaanareiden sivuilla keskittyy lähinnä siihen, kuinka ärsyttävää on, kun rajoilla matkailuauto tarkastetaan liian perusteellisesti – tai kuinka nämä tarkastukset aiheuttavat turhia jonoja liikenteeseen.
Selfieitä otetaan kaikkialla ja kaikesta. ”Minä ja haaksirikkoutunut alus.” Aluksessa saattoi hukkua 30 ihmistä. Osa heistä lapsia.
Pyöräilen hautausmaalle johtavaa tietä ja ajattelen, että niin monelle Eurooppaan pääsy tarkoitti juuri tämän tien kulkemista. On myös todella surullista, ettei hukkuneiden henkilöllisyyksiä tunneta. Yhä on lukuisia perheitä, jotka eivät ole saaneet varmuutta siitä, mitä matkaan lähteneelle perheenjäsenelle on tapahtunut. Monet varmasti vielä elättelevät toivoa – ainakin minä äitinä tekisin niin – että niin kauan kuin ei ole varmuutta menehtymisestä, elää toivo rakkaan hengissä olemisesta.
Olen matkalla leirintäalueelta Tarifan keskustaan, ja pihalla on taksi. Kysyn taksissa istuvalta mieheltä, voimmeko jakaa matkan. Taksissa istuu englantilainen Dave Brown. Dave haluaa heti selventää, että on alun perin jamaikalainen. Juttelemme taksimatkalla, ja hän on hyvin kiinnostunut projektistani. Hän itse oli matkalla crossimoottoripyörällä Ugandaan, mutta moottoripyörä hajosi Marokossa, eikä varaosia ole helppo saada. Hänen matkansa on ehkä ohi, ja hänen on palattava Lontooseen. Nyt hän on matkalla Tarifan keskustan bussiasemalle. Meillä on heti vahva yhteys, ja keskustelu kulkee luontevasti. Dave ei lopulta lähdekään bussilla, vaan haluaa kuulla lisää projektistani kahvilassa. Kahvilasta jatkamme rannalle ja sieltä vielä baariin – vietämme lopulta koko päivän yhdessä.
Jälkikäteen ajateltuna se oli harvinainen kokemus. Kaksi ihmistä kohtaa ja viettää yhtäkkiä kokonaisen päivän yhdessä. Minulle selviää, että Dave pitää toista kotimaataan Ugandana. Hän sanoo, että Afrikassa hän kokee saavansa olla rauhassa rasistisilta katseilta. Se on minusta mieletön ajatus – että ihminen viettää koko elämänsä, perheensä ja työuransa jossain maassa, tässä tapauksessa Englannissa, mutta kokee olevansa päivittäin rasistisen katseen alla. Sitä kokemusta minulla ei ole, enkä siksi voi sitä täysin ymmärtää tai kuvitella.
Ugandassa Davella on vaimo ja adoptoitu lapsi. Selviää myös, että hänellä on yli 40 vuotta kestänyt avioliitto Lontoossa. Käymme kiivaan väittelyn moniavioisuudesta. Daven mielestä minulla on liian eurooppalainen näkökulma, enkä ymmärrä, että tämä järjestely on kaikille osapuolille paras. Minua ei häiritse polyamoria, mutta häiritsee se, että tässä tapauksessa se tarkoitti useaa vaimoa, mutta vaimoille ei sallittu useita puolisoita. Se on epätasa-arvoinen asetelma, jota en voi hyväksyä.
Ymmärrän kyllä, että erityisesti ugandalaiselle vaimolle tämä järjestely oli taloudellisesti tärkeä – se turvasi hänen ja hänen poikansa elämän. Sen verran Afrikassa matkustaneena tiedän, mitä tarkoittaa, jos Ugandassa ei ole minkäänlaista taloudellista turvaa – usein se tarkoittaa konservatiivisessa mielessä miestä, joka elättää.
Huomaan kiivastuvani keskustelussa. Ajattelumalli tuntuu väärältä, vaikka katselenkin asiaa eurooppalaisin silmin. Minusta eurooppalaisesta yhteiskunnasta tuleva mies ei voi mennä toiseen kulttuuriin ja omaksua vain ne toimintamallit, jotka sopivat itselle, vaikka ne olisivat ristiriidassa tasa-arvon kanssa. Se tuntuu taas kerran uuskolonialistiselta – kuin olisi karkkikaupassa: nämä tavat kelpaavat, nuo ovat liian alkukantaisia. Tavallaan juuri näin Davella oli eurooppalainen katse. Hän tuli eurooppalaisesta kulttuurista ja päätti omaksua Ugandasta moniavioisuuden, mutta ei hyväksynyt brutaaleja tapoja, kuten vaimon tai lasten lyömistä. (Toivottavasti.)
Itse ajattelen, että ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat yleismaailmallisia arvoja. Ihannetilanteessa ihmistä tarkastellaan ilman kulttuurisia tai historiallisia painolasteja – täysin neutraalisti. Jos halutaan moniavioinen suhde, sen tulisi olla moniavioinen kaikille osapuolille. Eikö tämä ole aivan selvä asia? Kenenkään lyöminen kepillä ei ole koskaan oikein – ei naisten, ei lasten, ei kenenkään. Minulle nämä ovat perusihmisoikeuksia. Olkoon katseeni sitten eurooppalainen tai feministinen.
Tämä keskustelu kuohutti molempien mieltä. Emme päässeet yhteisymmärrykseen, mutta se ei muodostunut esteeksi ystävyydellemme.
Kohtasimme myös leirintäalueella hollantilaisen miehen, joka oli suurimman osan elämästään asunut Etelä-Espanjassa. Kun puhuin hänelle jostain hollantilaisesta paikasta, hän tokaisi yllättäen: ”Hollanti ei ole enää entisensä. Siitä on tulossa vähitellen islamistinen valtio.” Yllätyin niin, etten saanut sanottua mitään, mikä harmitti jälkikäteen. Se, että hän oli itse muuttanut kotimaastaan ulkomaille, ei ollut tehnyt hänestä yhtään ymmärtäväisempää maahanmuuttajia kohtaan. Tämä oli esimerkki siitä, kuinka eurooppalainen ajattelee oman liikkuvuutensa olevan oikeus – ja olevansa sen vuoksi parempi. Hän ei näe, että samanlaista liikkumisen tarvetta voi olla myös Euroopan ulkopuolella.
Harmitti, etten sanonut mitään heti. Myöhemmin palaaminen keskusteluun olisi ollut vaikeaa. Seuraavana päivänä minun oli tarkoitus lähteä Ceutaan – pieneen Espanjaan kuuluvaan alueeseen Afrikan puolella. Siellä rajatilanteet ovat olleet vuosien ajan hyvin väkivaltaisia.
Jaoimme jälleen taksin Daven kanssa Algecirasiin, ja sieltä otin lautan Ceutaan. Tarkoitukseni oli tavata Antonio Sempere, espanjalainen valokuvaaja ja toimittaja, joka oli pitkään työskennellyt maahanmuuttoon liittyvien kysymysten parissa. En tavannut Davea enää tämän yhteisen taksimatkan jälkeen. Yritin etsiä häntä Facebookista, mutta hänen nimisiään oli tuhansia. Olen silti varma, että jollain tavalla me vielä kohtaamme uudelleen.
CEUTA
Matkustan lautalla Ceutaan Algecirasta. Matka kestää noin tunnin. Rajavalvonta on huomattavasti järeämpää molemmilla puolilla mannerta, vaikka en edes ylitä EU:n ulkorajaa tässä kohdassa, sillä Ceuta kuuluu edelleen Espanjalle. Marokon ja Espanjan väliset rajaselkkaukset ovat kuitenkin johtaneet tarkempaan syyniin lauttamatkoilla.
Minulla on sovittu tapaaminen valokuvaaja ja toimittaja Antonio Semperen kanssa. Hän on minua vastassa satamassa autollaan. Menemme ensin lähikahvilaan juttelemaan. Antonio kertoo työstään, jota hän on tehnyt erityisesti rajakysymysten ja maahanmuuton parissa jo vuosien ajan. Hän on itse kotoisin Ceutasta, joten ei ole ihme, että aihe on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä. Ceuta on erityinen paikka — jatkuvan ristipaineen alla ja raja määrittää sen elämää koko ajan. Rajanylityksiä on aina ollut, mutta tilanne kärjistyi erityisesti vuoden 2015 tienoilla, kun pakolaisten määrä kasvoi rajusti.
Antonion mukaan rajalle on rakennettu massiivinen valvontakoneisto infrapunakameroineen, valvontakameroineen ja tunnistusjärjestelmineen. Itse aita on tähän asti näkemistäni raja-aidoista massiivisin. Se kiemurtelee halki maan ja vuoriston. Vuoristoinen maasto molemmilla puolilla tekee rajanylityksestä myös erittäin vaikeaa.
Ajamme Antonion kanssa pikkuautolla kaikki rajanylityspaikat läpi. Ensimmäinen on niin sanottu virallinen raja-asema, josta meidät hätistellään pois muutamassa minuutissa. Saan napattua kiireesti yhden kuvan. Siirrymme hieman kauemmas tarkkailemaan. Tässä kohdassa raja ulottuu mereen. Näemme Marokon puolella rannalla pari ihmistä. Antonio arvelee heidän pian yrittävän uida yli. Usein heidät pysäyttää marokkolainen vartija ennen kuin he ehtivät Espanjan puolelle — vartija ui heidät kiinni ja palauttaa takaisin. Kukaan ei oleskele rannalla huvikseen. Rajavalvonta on todella tehokasta.
Toukokuun 2021 kriisi
Vuonna 2021 toukokuussa tilanne kärjistyi. Marokko käytti maahanmuuttoa aseena Espanjaa vastaan. Tuolloin noin 8000 ihmistä, joista suuri osa oli alaikäisiä, ylitti rajan lyhyessä ajassa. Antonio kertoo, että Marokko ikään kuin ”avasi rajan” poikkeuksellisesti, mikä johti Espanjan voimakkaaseen reagointiin — sotilaita ja poliiseja lähetettiin valvomaan rajaa ja palauttamaan ihmisiä takaisin usein väkivaltaisesti.
Erityistä huolta herätti alaikäisten suuri määrä. Koko tilanne johtui diplomaattisesta kriisistä Espanjan ja Marokon välillä. Espanja oli ottanut sairaalahoitoon Polisario-rintaman johtajan Brahim Ghalin, joka oli saapunut maahan väärennetyillä papereilla Algeriasta. Marokko näki tämän tukena viholliselle ja reagoi avaamalla rajan — mikä tulkittiin selkeästi kiristykseksi.
Toukokuun 2021 tapahtumat Ceutassa ovat selkeä esimerkki siitä, miten siirtolaisuutta voidaan käyttää ulkopoliittisena painostuskeinona. Ne paljastivat myös, kuinka herkkä ja monisyinen EU:n ja sen naapurimaiden, erityisesti Marokon, välinen suhde on — erityisesti Länsi-Saharan kiistan kontekstissa. Antoniolla on paljon kuvia näiltä päiviltä Instagramissaan. Saan myöhemmin osan niistä myös käyttööni. Tilanne näyttää niiden perusteella täysin kaoottiselta.
Alaikäisten säilytyspaikka ja SAMU
Seuraavaksi ajamme varastoalueelle, jossa sijaitsee alaikäisten ”säilytyspaikka”. Täällä palveluja tarjoaa SAMU (Servicio de Asistencia Médica de Urgencia), espanjalainen hätäensiapuun ja humanitaarisiin kriiseihin erikoistunut järjestö. Se toimi aktiivisesti Ceutassa toukokuussa 2021, kun tuhansia siirtolaisia — mukaan lukien satoja ilman huoltajaa tulleita alaikäisiä — saapui Marokosta.
Alaikäiset käytännössä odottavat täällä täysi-ikäisyyttään. He toivovat ja uskovat, että kun täyttävät 18 vuotta, voivat hakea oleskelulupaa Espanjasta. Pysäytämme yhden nuoren, joka kertoo haaveilevansa Barcelonasta. Hän täyttää pian 18. Valitettavasti todellisuudessa suurin osa palautetaan täysi-ikäisyyden jälkeen takaisin Marokkoon. Antonio kertoo tämän minulle surullisena. Mielessäni pyörii kuva kalastusveneestä, jossa kaikki hurraavat pääsyään turvaan — ja todellisuus onkin se, että Eurooppa käyttää ”push back” -menettelyä ja kaikki alkaa alusta. Vuonna 2021 Ceutaan saapui arviolta 1 500 alaikäistä ilman huoltajaa.
Kiertelemme varastoalueella. Näemme useita nuoria norkoilemassa — he eivät voi tehdä muuta kuin odottaa. Ajamme ylös vuorelle, josta näkyy koko rajalinja. Aita on massiivinen näky. Aidan läheisyydessä, Marokon puolella, näemme ihmisiä — mahdollisesti epäonnistuneen ylitysyrityksen jäljiltä. Antonio kertoo, että teknologiaan ja valvontaan on investoitu valtavasti rahaa.
Mietin priorisointikysymystä. EU sijoittaa paljon resursseja rajojen valvontaan, mutta se ei kata sitä, mitä rajan yli tulleille ihmisille pitäisi tehdä. Maahanmuuton ongelmaa ei ratkaista, sitä vain valvotaan. Mitä jos resursseja käytettäisiin enemmän ihmisoikeuksia kunnioittavaan toimintaan? Frontex on yksi EU:n rahoitetuimmista virastoista, mutta Antonion ja Manuelin mukaan se vain vartioi rajoja. Tämä on selkeästi poliittinen tahtokysymys.
Lopuksi
Käymme vielä yhdellä rajakohdalla, josta näkyy vuoristo, jonka sanotaan muistuttavan makaavaa naista. Rannalla on jälleen ihmisiä — mahdollisesti ylitysaikeissa. Antonio sanoo, että ylityksiä yritetään päivittäin, vaikka samanlaista kaaosta kuin 2021 ei ole ollut.
Antonio ajaa minut takaisin lautalle. Hyvästelemme. Rajatarkastus on tarkka. Vilautan suomalaista passiani, mutta näen, kuinka erityisesti värillisiä ihmisiä pysäytellään, tarkistetaan ja ohjataan erillisiin huoneisiin. Lautan ikkunasta näen, kuinka jokaista rekkaa tutkitaan huolellisesti.
Antonion tapaaminen oli jälleen merkittävä kokemus. Tunnen syvää, selittämätöntä yhteyttä näihin ihmisiin. Kiitollisuutta siitä, että saan kohdata heitä — hyviä ihmisiä, jotka jakavat kanssani saman hämmennyksen ja tuskallisen tunteen epäoikeudenmukaisuudesta. Kaiken tämän keskellä tunnen itseni pieneksi ja mitättömäksi. Miten voisin käsitellä tätä aihetta tavalla, joka tekisi tunteen näkyväksi? Miten voisin jakaa tämän kokemuksen niin, että se herättäisi keskustelua, pysäyttäisi edes hetkeksi?
Minua hämmentää suunnattomasti, kuinka meidän — sivistyneinä itseämme pitävien — asenteet voivat olla niin perustavanlaatuisesti pielessä. Maahanmuuttoa käytetään välineenä, pelinappulana suurvaltapolitiikassa. Kiristys, valta, poliittiset manööverit.
Mutta mikään niistä ei muuta perustavaa tosiasiaa: rajojen takana seisoo ihminen. Hänellä on äiti ja isä. Ehkä tyttöystävä, vaimo, lapsia. Hänellä on haaveita, unelmia, odotuksia. Ihan niin kuin meillä kaikilla. Laivan lipuessa Välimerellä näen rahtilaivoja — tavaraa haluamme, mutta ihmisiä emme. Mielessäni pyörii kysymys, miten tästä kaikesta voisi rakentaa esityskäsikirjoituksen. Ehkä se vielä hahmottuu.
VENTIMIGLIA
11.-15.7.
Ajan pitkän matkan kahden pysähdyksen taktiikalla Etelä-Espanjasta Pohjois-Italiaan. Päämääräni on kuuluisa rajakaupunki Ventimiglia Ranskan ja Italian rajalla. Matkan varrella pysähdyn yhdeksi yöksi Murciassa ja vietän pari yötä Cadaquésissa, Salvador Dalín kotiseuduilla. Uutisissa kerrotaan mittavista maastopaloista Marseillen alueella, joudun siis odottelemaan teiden aukeamista. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat tuhot ja muutokset koskettavat meitä kaikkia – rajat eivät niissä merkitse mitään. Maiden olisi tehtävä yhteistyötä yli rajojen, myös maahanmuutto- ja rajapolitiikassa. Yhteistyötä ei tulisi tehdä vain pakon edessä.
Pääsen jatkamaan matkaa ja saavun vuoristoiseen Ventimigliaan.
Ventimiglia on historiallinen rajanylityspaikka. Etsiessäni tietoa kaupungista törmään Helsingin Sanomien artikkeliin “Italian rajat aukenivat Ranskaan ja Itävaltaan” (HS 2.4.1998):
”VENTIMIGLIA – Italia poisti keskiviikkona viimeiset raja-asemansa Itävallan ja Ranskan kanssa ja liittyi näin lopulta Euroopan passittomaan Schengen-alueeseen. Tästä lähtien Italiasta pääsee passitta aina Hollantiin asti.”
Artikkelin mukaan tunnelma rajalla oli hilpeä: torvisoittokunta esiintyi ja rajatarkastajat koulutettiin uusiin tehtäviin.
Tilanne on nyt hyvin toinen – torvisoittokunnat eivät enää soita rajalla. Vuoden 2015 tienoilla jokainen juna ja auto tutkittiin tarkasti. Ranska käytti Dublinin sopimukseen vedoten ns. pushback-menettelyä eli palautti paperittomat saapujat takaisin Italiaan. Mukana oli myös alaikäisiä, joiden kohdalla tällainen menettely on erityisen kyseenalaista ja usein laitonta.
Ventimigliassa on ollut telttakyliä tunneleissa, joissa ihmiset ovat odottaneet tilaisuutta yrittää rajan ylitystä. Moni yrittää useita kertoja – junien katoilla, tunneleiden kautta tai jopa vuoriston läpi. Viimeksi mainittu reitti tunnetaan ”kuolemanreittinä”: äärimmäisen vaarallinen vuoristoylitys on vaatinut lukuisia loukkaantumisia ja kuolemia. Silti moni yrittää sitä yhä uudelleen.
Tällä hetkellä tilanne on miltei näkymättömissä. Telttakylät on purettu ja ihmiset ovat hajaantuneet – piilossa kuka missäkin.
Saapuessani leirintäalueelle tunnelma sisäänkäynnillä on erikoinen. Saan tietää, että nelivuotias poika on kadonnut kauppareissulla. Häntä kuvaillaan hieman autistiseksi, mikä tekee kommunikaatiosta vaikeaa. Kaupunki menee muutamassa päivässä aivan sekaisin: poikaa etsitään helikoptereilla, poliisiautot kiertävät katuja ja kuuluttavat hänen nimeään, paikalliset ja turistit muodostavat etsintäpartioita ja koirat haravoivat lähialueita.
Tilanne on järkyttävä. Poikaa ei vain löydy. Epäilykset kaappauksesta tai onnettomuudesta kasvavat. Kopterit pörräävät ilmassa aamusta iltaan. Lopulta, yli 48 tuntia katoamisen jälkeen, tulee helpottava ilmoitus: poika on löytynyt lähimetsästä ja on olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Koko kylä huokaisee helpotuksesta.
Saan kuulla, että vuoristoreiteillä loukkaantuu ja jopa kuolee alaikäisiä rajanylittäjiä. En voi olla ajattelematta, kuinka eri tavalla suhtaudumme tilanteeseen, kun eurooppalainen lapsi katoaa verrattuna niihin lukuisiin alaikäisiin, jotka katoavat yrittäessään päästä Eurooppaan. Tiedämme, että Välimereen on hukkunut lukemattomia ihmisiä, myös lapsia. Samoin Saharan ylitys on vaatinut monia henkiä – useista emme edes tiedä mitään.
Katsoessani Ventimigliassa vuoristoon näen silmilläni sen vaarallisen reitin, jota monet yrittävät pimeän turvin. Pudotukset voivat yllättää, ja yksi väärä askel voi olla hengenvaarallinen. Mutta näitä lapsia ei etsitä helikoptereilla tai etsintäpartioilla. Miten voimme sulkea silmämme täysin siltä, mitä tapahtuu aivan nenämme edessä?
Rajan tuntumassa notkuu teinien porukka. Näyttää siltä, että he ovat joko yrittämässä ylittää rajaa tai jo käännytetty takaisin. He tulivat tunnelista, joka johtaa rajatarkastuspisteelle. Mietin omia lapsiani tuossa iässä. Heidänkin nuoruutensa kului usein samanlaisessa porukassa notkuen – mutta heidän ei koskaan tarvinnut miettiä hengenvaarallisia reittejä tai uhrata kallisarvoista nuoruuttaan paremman tulevaisuuden toivossa.
Huomenna olen menossa käymään Monacossa. Näen Ventimiglian rajalta rannalle, missä Monte-Carlon korkeat rakennukset jo siintää.
MONACO
(MONTE CARLO)
Junassa Ventimigliasta Monacoon istun kahden suomalaisen turistin kanssa. He palaavat Nizzaan käytyään Italiassa, ”kun se nyt kerran oli niin lähellä”. Ensimmäinen havainto: Italia on sotkuisempi. Ei mitään politiikkaa tai historiaa – vain siisteysraportti.
Ajattelen, miten helposti vaihdamme maata kuin vaihtaisimme paitaa ja arvioimme ympäristöä siivoustahtiin perustuen. Turvallisuutta tai oikeuttamme olla täällä ei tarvitse miettiä lainkaan. Ei, tärkeämpää on, kuinka usein kadut pestään.
Monaco alkaa jo juna-asemalta: kiiltävää, kallista, täydellistä. Kaikki näyttää siltä kuin joku olisi imuroinut ja pyyhkinyt pinnat sekunti ennen saapumistani märällä.
Rannalla ihmiset jakautuvat kahteen leiriin: rahaa omaaviin, jotka esittelevät sitä, mitä kaikkea rahalla voikaan saada ja Tarjoustalo-väkeen, jotka ovat tulleet toljottamaan rahaa omaavia. Tarjoustalo- tyypit poseeraavat luksusveneiden edessä ja lisäävät kuvat someen vitsikkäällä kuvatekstillä: ”Uusi menopelini, hymiö hymiö”.
Veneet kasvavat kuin ego: mitä suurempi vene, sitä suurempi satelliittipömpeli katolla. Lepuuttajat ovat parisängyn patjojen kokoisia. Minäkin otan kuvia. Totta kai – olen Tarjoustalo-tyyppi.
Näen naisen, jonka perässä kuljetetaan viisi matkalaukkua veneeseen. Mietin, onkohan yksi laukku varattu pelkästään meikeille. Ajatus naurattaa.
Yhdellä laivalla toinen työntekijä kiillottaa kaidetta, toinen katsoo. Näky on niin täydellisen kliseinen, että epäilen olevani itse käsikirjoittaja. Tässä se on. Tätä ympäristöä, tätä elämänmuotoa, täytyy tietysti suojella maahanmuuttajilta – ei luovuta yhdestäkään lepuuttajasta.
Hyppään Hop on, Hop off -bussiin nähdäkseni kaupungin. Kukaan ei katso ulos bussista– kaikki kuvaavat itseään. Olen lumoutunut ihmisten itseensä keskittyneisyydestä ja kaiken hirveydestä.
Sitten kaksi narisevaäänistä amerikkalaisnaista istuu taakseni. He ovat tulleet Monacoon ”kokemaan Eurooppaa”. He puhuvat koko ajan. Ensin kuuntelen, sitten äänitän – koska tämä on liian hyvä menetettäväksi:
Dialogi, NO Bleach!
-It’s worst, Yeah it is worst I think. When it is short and not taken care off, but still I wonna do it properly this time.
(pause)
-Like light but anyway not too wild.
-Like let it be?
-Yeah totally.
(Thinking pause)
-That’s what I gonna do.
-Cool
– Im actually very exited about this.
-I have finally found some peace with this thing.
-I have put so much money and effort to my hair and actually now I think if I just first let it be for a while it could do the trick.
– Maybe you need a new stylis?
-Maybe.
(thinking pause)
-Or definitely yes. Because the previous one always suggested the bleach, but now I really don’t want to do the bleach anymore.
-Not at all?
– No
– Not even stripes?
– No not even stripes can you imagine?
-I know it sounds weird and I am also surprised of myself with this new idea but at the same time so excited. I’m still young. I can try things, right?
– The worst is short brown hair but this is something else.
(thinking pause)
-I will take one step at a time. Calmly. With no stress and panic.
(Longer thinking pause)
-(Determined) For now no bleeche. It is now decided.
– And even then it can happen that, some day I want it again but for now I give up for the bleach totally for now.
– Okey also no more thickening and no more treatments.
– That is a big decission!
– Yes it is. I know. But I’m excited about it. Finally something new is happening.
– The point is that my lashes are darker than my hair. That is also why it is necessary.
(Thinking pause)
-(Deep sigh)I have wanted this for a while and now it is finally my time.
(touching her hair and looking it from the small powder mirrow)
-And even now It has been like this the longest what it has ever been and there has been way too much salt water and sun. So I might need some refreshing care first.
-But no bleach!
-NO BLEACH! (laughting together)
Tuo dialogi kirkasti kaiken. Siihen tiivistyi tämän paikan ja sen ihmisten hirveys. Kiiruhdan juna-asemalle – pois täältä, enkä toivottavasti koskaan palaa. Samalla tiesin, millaisen käsikirjoituksen haluan tehdä: esityksen eurooppalaisesta katseesta, siitä oikeutuksesta, jolla suojelemme rajoja yhä tiukemmin. Kuinka taitavasti osaammekaan sulkea silmämme rajoillamme tapahtuvilta kauhuilta ja samalla julkaista sosiaalisessa mediassa huolestuneita päivityksiä, liittää kuva itsestämme surullisena – ja näin pestä kätemme vastuusta ja ihmisoikeuksista. Tämä oli ensimmäinen selkeä esitykseen liittyvä keskustelu, joka todennäköisesti päätyy näyttämölle.
UNKARI-SERBIA
Seuraava kohteeni on Unkarin ja Serbian raja. Serbian puolella sijaitsee kaupunki Subotica. Minulla on yhteystiedot henkilöön, joka auttaa Serbian puolella rajan ylittäviä ihmisiä — hän tarjoaa heille ruokaa, vaatteita ja muuta hätäapua.
Ongelma on kuitenkin se, että en voi vakuutusehtojen vuoksi ajaa vuokraamallani pakettiautolla EU:n ulkopuolelle. Päätän siis mennä aivan rajan tuntumassa sijaitsevaan unkarilaiseen pikkukylään nimeltä Röszke ja pyöräillä sieltä rajalle tapaamaan kontaktiani.
Ajan Kroatiasta kohti Unkaria. Matka on melko pitkä, ja olen jo aika väsynyt ajamisesta, kunnes havahdun siihen, että edessäni on raja. Ajattelen sen olevan Kroatian ja Unkarin välinen raja. Yllätyn, kun minut pysäytetään.
”Passport!” huudetaan luukusta. Yritän näyttää passiani ikkunasta, mutta virkailija on jo hermostunut ja viittilöi aggressiivisesti, että ulos autosta. Nousen autosta ja näytän passini.
”Where are you going?” hän kysyy yhä äkäisesti.
”To the camping place in Hungary”, soperran.
”This is Serbia border!” hän huutaa. ”Do you want to go to Serbia?”
Olen hämilläni siitä, että GPS ohjasi minut Serbian kautta Unkariin. En uskalla ruveta väittelemään, joten vastaan: ”Yes”. Virkailija kysyy vielä autostani, olenko yksin ja haluaa nähdä kissani passin.
”Only one cat?” hän kysyy. Yritän keventää tunnelmaa sanomalla ”so far”, mutta tajuan heti, ettei tämä ehkä ollut paras hetki keski-ikäisen tädin vitsailulle. Virkailija päästää minut jatkamaan.
Ajan sillan yli ja saavun Serbian tarkastuspisteelle. Minut pyydetään jälleen ulos autosta, ja isoraaminen serbialaismies haluaa nähdä tavaratilan. Kerron taas, että siellä on kissa. Kun avaan oven, vartija heltyy ja silittää valtavilla käsillään pientä kissaani. Yleensä kissa ei pidä paijailuista, mutta ehkä sekin tajusi, ettei nyt ole nirsoilulle sijaa. Tarkastus on nopea, ja jatkan matkaa — nyt siis EU:n ulkopuolella.
Sen huomaa heti: tiet ja rakennukset ovat rapistuneita, ja kaduilla on vesimeloneja myyviä kojukauppiaita, jollaisia ei juuri Euroopassa enää näe. Ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Ajan melko nopeasti tämän kaistaleen läpi, sillä jännittää jo nyt ilman vakuutusta autoni hajoaa tänne, olen pulassa.
Saavun Unkarin rajalle, ja autoni, kissani sekä passini tarkistetaan huolellisesti. On tavallaan hassua, että näin kävi. GPS ei ymmärtänyt, mikä on EU:ta ja mikä ei — se antoi vain nopeimman reitin. Minä taas olin liian väsynyt tarkistamaan sen ehdottamaa reittiä. Tämä ei varmasti olisi ollut näin helppoa, ellei minulla olisi ollut Suomen passia ja suomalaista rekisterikilpeä. Molemmilla rajoilla seisoi nimittäin kilometrien rekkajonot, ja rekat tarkastettiin perin pohjin.
Unkarista poistuessani näin myös perheen — kolme aikuista, joista yksi iäkäs rouva, kaksi päiväkoti-ikäistä lasta ja sylivauva — jotka oli käsketty ulos autosta. Koko auto ja laukut pengottiin läpikotaisin. Oma tarkastukseni tuntui siihen verrattuna lasten leikiltä.
Olen siis Unkarin ja Serbian rajalla pikkuruisessa rajakylässä. En saanut kontaktiani kiinni, joten päätän pyöräillä katsomaan kuuluisaa ja kiisteltyä aitaa, joka rakennettiin pakolaiskriisin aikaan. Serbian pääministeri Aleksandar Vučić ilmaisi aikoinaan yllätyksensä ja järkytyksensä Unkarin hallituksen ja Viktor Orbánin suunnitelmasta rakentaa aita Serbian vastaiselle rajalle. Hän totesi, ettei aitojen rakentaminen ole ratkaisu. Unkari kuitenkin ryhtyi toimeen, ja ensimmäinen aita valmistui syyskuussa 2015. Aita on 4 metriä korkea ja 175 kilometriä pitkä, ja sen tarkoitus on estää laiton maahantulo Serbian kautta — sillä Unkarin mukaan 95 % siirtolaisista tulee juuri sieltä. Aita oli varustettu NATO-piikkilangalla eli partaterälangalla, joka on piikkilankaa terävämpää ja aiheuttaa pahoja viiltohaavoja. Myöhemmin aitaa kehitettiin edelleen. Uusi osa, ”älyaita”, sisältää lämpö- ja liikesensoreita sekä pimeänäkökameroita. Rakennustöihin käytettiin unkarilaisia vankeja.
Aita on vaikuttava näky. Kävelen sen vierellä pitkään ja istun sen läheisyydessä. Linnut ja perhoset lentävät sen yli kuin kiusallaan, ikään kuin härnätäkseen ihmisten typeriä keksintöjä. Olen Unkarin puolella Rötzkessä ja mietin, mitä ihmiset, joiden talot ovat aidan vieressä, ajattelevat — ovatko he tyytyväisiä rajavalvontaan vai eivät?
Päätän pyöräillä vielä toiselle rajanylityspaikalle junaradan lähelle. Lähestyn aitaa, kun pienestä kopista tulee vartija minua vastaan. Kysyn, voinko ottaa kuvia. Hän vastaa heti tiukasti: ”No pictures”. Käännyn takaisin, mutta otan salaa pari kuvaa kauempaa. Mietin, miten vartija viettää päivänsä yksin kuumassa kopissa aidan vieressä. Ehkä hän katsoo Netflixiä? Rajalla ei tapahdu mitään ja olen ymmärtänyt, että ylitysyritykset eivät ole siitä kohtaa, missä vartija oleilee.
Palatessani näen pellot täynnä kuolleita auringonkukkia — niitä on silmänkantamattomiin. Aita ja rajajärjestelyt tekevät oloni melankoliseksi, ja nämä kuolleet kukat korostavat sitä. Ne näyttävät kuin surullisilta, hartiat lysyssä kulkevilta ihmismassoilta. Otan niistä kuvia, enkä pysty lopettamaan.
DRIELANDENPUNT
Viimeinen rajakohteeni tänä kesänä ei ole EU:n ulkorajalla, vaan pisteessä, jossa Saksan, Alankomaiden ja Belgian rajat kohtaavat. Kolmen maan kulma. Paikka, joka kiinnostaa minua juuri siksi, että se tiivistää jotain olennaista siitä, miten me eurooppalaiset voimme suhtautua rajoihin. Tämä ei ole aidattu, vartioitu raja, vaan nähtävyys. Turistikohde, jossa voi astua täsmälleen siihen pisteeseen, missä kolmen maan rajat yhtyvät — liput liehuvat vieri vieressä.
Istun kameran kanssa hieman syrjemmälle. Katselen ihmisiä, jotka vuorotellen asettuvat rajapisteeseen ottamaan kuvia, nauraen ja poseeraten, kuin olisi hetken ajan monen maan kansalainen. Eniten minua kiehtovat lapset, jotka ovat keksineet rajalle omat sääntönsä: he pelaavat kuin Twisteriä, yrittäen yhtä aikaa seistä Saksassa, kurottaa käsi Hollantiin ja vielä varpaan kärjellä osua Belgiaan. Iloiset kiljahdukset kertovat onnistumisista.
Ajattelen, että juuri näin sen pitäisi olla. Kevyttä, leikkisää, kuin suomalaisessa lastenlaulussa ”Matkustan ympäri maailmaa”. Siinä opitaan tervehtimään eri kielillä ja iloitaan erilaisuudesta. Viesti on selvä: vaikka elämme eri puolilla maailmaa, emme ihmisinä eroa toisistamme — ainoastaan ilmaisemme itseämme eri tavoin.
Täällä rajat ovat huumorin lähde. Sillä ei ole merkitystä, missä maassa jalka tai käsi kulloinkin on. Rajat ovat ihmisen piirtämiä viivoja maisemaan. Eläimet, luonto, eikä lapsetkaan piittaa tippaakaan, missä kohtaa ne kulkevat. Ja silti me aikuiset — me eurooppalaiset — olemme valmiita uhraamaan ihmishenkiä niiden vuoksi. Se on vaikea käsittää. Tätä ajatusta, tätä eurooppalaisen katseen ja paremmuuden tunteen historiaa, haluan tutkia käsikirjoituksessani lisää. Mutta tänä kesänä matkat Euroopan rajoille päättyvät tähän pisteeseen. Seuraavaksi odottaa vielä yksi merkittävä Euroopan ulkoraja — Suomen ja Venäjän välinen. Mutta se on jo seuraavan matkan tarina.