KESÄKUU

RAJA 1 : CALAIS-DOVER (6.6.-10.6.)

Pysähdyin matkalla Espanjan ja Marokon rajalle pohjois-Ranskassa, jossa on yksi merkittävä EU:n raja. Pakolaistilanne Englannin kanaalissa, Calais–Dover-reitillä, on ollut viime vuosina merkittävä humanitaarinen ja poliittinen kysymys.

Monet pakolaiset ja siirtolaiset, erityisesti Lähi-idästä, Afrikasta ovat kerääntyneet Pohjois-Ranskan alueelle – erityisesti Calaisin ympäristöön – toivoen pääsevänsä iso-Britanniaan. Heidän tavoitteenaan on usein hakea turvapaikkaa tai etsiä parempia elinolosuhteita. Ylityksiä tehdään pienillä kumiveneillä (Dinghyillä). Matka on lyhyt (lyhimmillään 34km), mutta äärimmäisen vaarallinen. Sääolosuhteet on haastavat, kumiveneet lastataan aivan liian täyteen ja usein polttoainetta ei ole riittävästi. Toinen tapa ylittää, on yritys piiloutua rekkoihin ja muihin ajoneuvoihin Eurotunnelin läheisyydessä. Tätä estämään on rakennettu runsaasti korkeita aitoja tunnelin ja lauttarannan läheisyydessä.

Pyöräilen ympäri ranta-aluetta ja haen merkkejä tästä kaikesta. Korkeita tupla-aitoja on ranta alue täynnä. Kun sitten törmään ensimmäiseen leiriin, jossa teltoissa ihmiset odottavat seuraavaa askelta, koen suunnatonta häpeää. En halua mennä länköttämään mitään ja ikään kuin imemään toisten epätoivoa. Minun on hyvin vaikea käsittää tätä kaikkea. Katson jääkylmää ja tuulista merta ja mietin niitä ihmisiä, jotka lähtevät uhmaamaan omaa henkeään, toivoen parempaa tulevaisuutta. On selvää, että noin suuria päätöksiä ihminen ei tee hetken mielijohteesta; jätä kaikkea taakseen, maksa huimia summia hengenvaarallisesta matkasta, vailla edes takuuta siitä, että uudessa paikassa kaikki on paremmin. Se toivo paremmasta on niin voimakas eteenpäin vievä voima, että sitä ei pysäytä mikään.

Ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa, joten sillä tavalla ylitys ei ole laiton. Mutta Dublinin sopimus, jossa turvapaikkaa voi hakea vain yhdestä maasta ajaa ihmiset laittomuuksiin. Turvapaikanhakija voidaan siis karkottaa ensimmäiseen maahan, johon on saapunut matkallaan. Britannian erotessa EU: sta Dublinin sopimus ei ole siellä enää voimassa. Tämä tekee Kanaalin vaarallisesta ylityksestä houkuttelevan.

EUROOPPA on kuin linnake, jota vartioidaan tiukasti. On myös hurjaa ajatella, että EU:n rajat on tappavimmat rajat maailmassa. Se on minusta häpeällistä. Miten sivistyneenä itseään pitävät valtiot voivat ummistaa tällaiselta silmänsä? Matkalla tänne Pohjois-Ranskaan ylitän autollani lukuisia rajoja. Suomi-Ruotsi, Ruotsi-Tanska, Tanska-Saksa, Saksa-Alankomaat, Alankomaat-Belgia, Belgia-Ranska. Ylittäminen on minulle helppoa. Willkommen in Deutschland! Auf Wiedersehen! Bienvenue en France! Welkom in Nederland! Sista stoppet före Danmark! jne. EU:n lipun tähdet vilisevät silmissä. Aina kun ylitän rajan minulla tulee siitä jotenkin ylevä olo. Ikään kuin se ylittäminen olisi jotenkin virallista , sinfonista ja vakavaa. Samaan aikaan rajojen ylittäminen minulle on äärimmäisen helppoa. Kukaan ei kysy mitään, sen kun vaan ajaa seuraavaan maahan. On silkkaa hulluutta, että esimerkiksi Alankomaat on alkanut nyt oikeistolaisen hallinnon myötä, puhua rajat kiinni retoriikkaa. Että aitojako nyt sitten alettais rakentelemaan Euroopan maiden rajojen välille? Eräät kansallismieliset hollantilaiset ovat myös päättäneet järjestäytyä ja perustaneet yksityisiä (laittomia) partioita, jotka tekevät rajatarkastuksia. Aivan kun meillä oli aikanaan Solders of Odin ryhmä 2015. Tällainen toiminta saa aika tavalla ahdistumaan ihmisten tyhmyydestä.

Kuuntelen ajomatkalla Taina Tervosen kirjaa ”Me emme ole täältä”. Siinä puhutaan Libyan edustalla huhtikuussa 2015 uponneesta kalastusveneestä, joka vei 800 matkustajan hengen. Neljä vuotta myöhemmin tämä alus on esillä Venetsian biennaalissa. Teoksen nimi on Barca Nostra, meidän laivamme. Tästä kyseisestä kalastusveneestä on myös Taina Tervosen artikkeli kokonaisuudessaan APU lehdessä (Lue koko artikkeli täältä). Tässä artikkelissa kerrotaan kuinka ihmiset kuvaavat teosta näyttelyssä, ottavat selfietä teoksen äärellä.

Ajan eteenpäin ja Krista Putkonen-Örn lukee äänikirjaa: ”Nämä ihmiset olivat eläneet helvetin ennen kuolemaansa, pelkästään siksi, että he halusivat paremman elämän. Tänä aamuna hylyn edessä on meneillään kuvaukset. Pukuun ja solmioon sonnustautunut italialaismies puhuu kahdelle kameralle. ”Tämä ei ole nykytaiteen teos. Tämä on hauta.” Klap. Menikö se hyvin, mies kysyy ohjaajalta. Aika hyvin, vastaa ohjaaja, mutta olisi vielä parempi, jos pitäisitte pienen tauon lauseiden välissä, viesti olisi siten painokkaampi. Selvä, uusi otos. Klap. ”Tämä ei ole nykytaiteen teos.” Hiljaisuus. ”Tämä on hauta.” Hienoa, tuo oli parempi, sanoo ohjaaja. Keski-ikäinen rakastuneen oloinen pariskunta ottaa suukkoselfien hylyn edessä, tarkistaa tuliko hyvä, asettuu kahville terassille.”

Huudan yksin autossa: ”Mitä vittua oikeesti?”. Olen aina inhonnut taidenäyttelyissä ihmisten kuvaamista, mutta tämä on jotain vielä hirveempää. Tekisi mieli mennä ja ravistella tuota pariskuntaa. Ehkä huutaa naamaan juuri nyt tuo: ” Mitä vittua oikeesti?”. Mitä ihmiset kuvaavat kun he kuvaavat teosta? Mikä on se hetki, että puhelimella ollutta kuvaa sitten katsotaan jälkeenpäin. Olen aivan järkyttynyt.

Raja uutisista on uutisväsymystä. Se on hyvin tavallista, kun maailmalla tapahtuu niin paljon kaikkea muuta. Ihmisiä katoaa jäljettömiin näissä ylityksissä täydellisen välinpitämättömyyden keskellä. Tähän on otettava kantaa. Myös on otettava vastuu siitä, kun ei ota kantaa. Se on myös päätös. Suomen rajapolitiikka rikkoo ihmisoikeuksia. Suomessakin esillä ollut Push back menettely eli ihan kirjaimellisesti ihmisten työntäminen pois rikkoo kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, jossa ihmisellä on oikeus hakea turvapaikkaa. Paino sanalla ihminen. Koko niin sanottu välineellinen maahanmuutto termi unohtaa sen, että me puhumme ihmisistä, jotka, ihan niin kuin me kaikki, toivovat parempaa ja turvallisempaa elämää. ”Itäraja pysyy kiinni: Uhka on Suomen viranomaisten mukaan edelleen todennäköinen. Hallitus uusi keskiviikkona päätöksensä itärajan rajanylityspaikkojen kiinni pitämisestä. Päätös on voimassa toistaiseksi. –Päätöksellä keskitetään kansainvälisen suojelun hakeminen.–Hallitus perustelee rajasulkua turvallisuusuhalla ” (HS 16.4.) . Minua hävettää tämä. Tämä on myös syy, miksi halusin tehdä tämän projektin.

Tanskassa yövyin pienessä Haderslevin kylässä, jossa Camping paikan omistaja, iäkkäämpi mies, muistutti minusta aivan brittiäistä vaha-animaattiosarjan Wallace and Gromit, hahmoa. Hän juurtajaksain ystävällisesti kertoi minulle, kuinka asiat toimii. Hän myös toisti kaiken seuraavana päivänä. Hän oli ehkä unohtanut, että olimme jo keskustelleet. Hänen maailman rajat ovat tuon piskuisen Camping-alueen aidat. Hänen kurkistus ”isoon” maailmaan on vieraat, jotka yöpyvät tilalla. Siinä se. Mietin mitenköhän hän suhtautuu maahanmuuttoon? Mietin myös miksi minulle ei koskaan riitä mikään? Venyttelen omia rajojani jatkuvasti. Kadehdin aina välillä sitä, miten ihmiset ovat helpommin tyytyväisiä. Vai tuntuuko se vain siltä? Mietin myös Etelä-Tanskassa pyöräillessäni, että täällä on tilaa ja peltoa vaikka ja kuinka. Miksi tänne ei mahtuisi muutama ihminen lisää? Sama havainto muualla niin Hollannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Mistä meidän maahanmuuttokriittisyys ja suorastaan kauhu johtuu? Petteri Orpo puhuu turvallisuusuhkasta. Sitten katson kuvaa, jossa noin 15 pyöräilevää ihmistä on Suomen rajalla. Turvallisuusuhka? Ja kyllä tiedän, että sitä usein selitetään pelolla, kateudella, terrorismilla jne jne, mutta se ei minulle jotenkin riitä selitykseksi. Miksi joillekin paremman elämän tavoittelu on laitonta ja joillekin se on itsestäänselvys? Miksi minunlainen suomalainen, voi ylipäätään ajatella toisten puolesta, mitä heidän tulisi elämässään tavoitella?

---

KESKI-RANSKA: TAINA TERVOSEN HAASTATTELU 16.6.

Kuunneltuani Taina Tervosen kirjan Me emme ole täällä, vaikutun siitä syvästi ja päätän ottaa yhteyttä häneen. Tiedän hänen asuvan Ranskassa. Hän vastaa minulle heti ja kutsuu minut kylään Keski-Ranskan maaseudulle, missä sitten haastattelen häntä. Tässä kirjoituksessa puran haastattelun antia. Kuvat taas ovat havaintoja ja erilaista dokumentointia matkan varrelta.

Taina Tervonen on suomalais-ranskalainen toimittaja, dokumenttiohjaaja, kirjailija ja kääntäjä. Hän on erikoistunut maahanmuuttoon ja on palkittu työstään sekä kirjailijana että dokumenttiohjaajana. Tervonen on asunut Namibiassa ja Senegalissa 15-vuotiaaksi asti.

Kun ihminen erottuu joukosta jo fyysisen olemuksensa vuoksi, ennen kuin hän on ehtinyt edes puhua, puhutaan katseesta. Katse kantaa mukanaan valtaa, historiaa ja asenteita. Taina eli viisitoistavuotiaaksi vanhempiensa kanssa Senegalissa, missä hän sai konkreettisesti kokea tämän ilmiön. Suomessa hän kävi lukion ja koki siellä olevansa ulkopuolinen, vaikka ulkoisen olemuksen perusteella ei enää erottunut joukosta. Lukiovuosien jälkeen Taina muutti Ranskaan.

“Olen tullut Ranskaan samoista syistä kuin moni senegalilainen: opiskelemaan, rakentamaan elämää. Mutta suomalainen passi avaa ovet, joita toisten on mahdoton edes kolkuttaa. En joutunut kyseenalaistetuksi, ei ollut epäilyksiä väärennetyistä papereista. Vaikka vielä silloin piti hakea viisumi, se oli vain hallinnollinen muodollisuus. Syntymäpaikka ja suomalainen passi olivat etuoikeus,” Taina kertoo.

Nykyään EU-jäsenyys tekee liikkumisesta vieläkin helpompaa. Rajat eivät ole EU:n kansalaiselle este vaan pikainen byrokraattinen pysäkki. Samaan aikaan ihmiset Euroopan ulkopuolelta joutuvat hengenvaaraan päätyessään kumiveneeseen – koska muuta mahdollisuutta ei ole. Kysytään: ”Miksi ne lähtee?” tai ”Eikö ne tajua riskejä?” Totuus on, ettei muita vaihtoehtoja ole. Viisumia ei saa. Kun laillinen reitti on suljettu, vaihtoehdot ovat väärennetty viisumi tai hengenvaarallinen venematka. Laiton matkustaminen on paitsi vaarallista, myös moninkertaisesti kalliimpaa kuin laillinen rajanylitys.

Elämä pakottaa lähtemään. Syitä on yhtä monta kuin lähtijää: sota, köyhyys, perheväkivalta, toivottomuus. Halu parempaan elämään – itselle ja perheelle – on universaali. Samoista syistä suomalaiset aikoinaan lähtivät Ruotsiin tai Amerikkaan.

Kun eurooppalainen lähtee maailmalle opiskelemaan, työskentelemään tai seikkailemaan, sitä pidetään rohkeutena ja elämän rikastamisena. Kun afrikkalainen lähtee samoista syistä Eurooppaan, kysytään, onko syy ”tarpeeksi hyvä”. Tämä ei ole sattumaa, vaan siirtomaahistorian perintöä. Me asetumme keskelle ja pidämme muut reunoilla. Meillä on valta määritellä, kenen syyt lähteä ovat hyväksyttäviä. Tämä valta kytkeytyy ihmisarvoon. Eurooppalaiset ajattelevat usein – tiedostamatta – että olemme arvokkaampia ja meillä on oikeus päättää, ketkä saavat tulla lähelle ja ketkä eivät.

Liikkuminen ei ole oikeus – se on etuoikeus. Tämä unohdetaan usein. Tarkastellessamme omaa liikkuvuuttamme pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Mutta emme ole tehneet mitään sen eteen, että satumme syntymään suomalaisille vanhemmille ja saimme suomalaisen passin. Liikkuvuus on aina ollut osa ihmiskunnan luonnetta. Kulttuurit, tiede, taide ja valloitukset – kaikki syntyvät liikkeestä. Nykymaailmassa liikkumisen mahdollisuus on kuitenkin jakautunut epätasaisesti: yhdelle se on helppoa, toiselle lähes mahdotonta. Eurooppalainen ylittää rajan passillaan – afrikkalainen tarvitsee viisumin, jota ei koskaan myönnetä.

Ongelma ei ole vain rakenteellinen, vaan myös inhimillinen: kohtaamisen vaikeus. Ennakkoluulot, pelot ja väärintulkinnat estävät meitä näkemästä toista ihmisenä. Näkemästä ihmisarvoa. Kotouttamisesta puhutaan usein kuin teknisestä prosessista, mutta todellisuudessa se on vallankäyttöä: kuka saa näkyä ja millä tavoin. Ihminen halutaan usein sulauttaa näkymättömäksi.

Rajojen politiikka ja ihmisarvon mureneminen

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana rajapolitiikka on tiukentunut huomattavasti. Frontexista, EU:n rajavalvontavirastosta, on tullut unionin suurin virasto. Samaan aikaan lainsäädäntö on muuttunut: ihmisoikeuksia aletaan laissa asettaa toissijaisiksi rajaturvallisuuden rinnalla. Pushback-käytännöistä on tullut arkipäivää: ihmisiä palautetaan – usein väkivaltaisesti – ilman mahdollisuutta turvapaikanhakuun. Suomi on ollut tässä lainsäädännön etulinjassa.

Kyse ei ole enää paperiasioista. Kyse on elämän ja kuoleman kysymyksistä. Mitä pushback tarkoittaa konkreettisesti? Pahimmillaan sitä, että Kreikan saarille rantautuneet ihmiset laitetaan takaisin pelastusveneisiin, viedään Turkin aluevesille ja jätetään sinne. Se on moraalinen kysymys: voimmeko katsoa toista ihmistä ja sanoa, että hänen ihmisarvonsa on vähemmän kuin meidän? Tätä ei pitäisi edes joutua kysymään.

Ranta ja rajat – kaksi todellisuutta rinnakkain

Kanariansaarilla, Kreikassa, Sisiliassa – samoilla rannoilla, joilla turistit nauttivat lomastaan – huuhtoutuu maihin pelastettuja kumiveneistä ja hukkunutta toivoa. Yksi lensi suoraan, toinen maksoi matkasta hengellään.

Nämä rinnakkaiset todellisuudet pakottavat meidät kysymään: miten ne voivat olla samassa ajassa ja paikassa? Miksi toisten liikkuminen on turismia ja toisten tragediaa? Raja valvotaan niin, ettei toisen todellisuus näkyisi ensimmäiselle. Se on aktiivinen poliittinen valinta. Rajanylityspaikoissa nämä kaksi maailmaa ovat rinnakkain. Niiden pitäminen mahdollisimman kaukana toisistaan on jatkuva ponnistus. Leirejä siirretään, ihmisiä työnnetään syrjään – ettei turistien tarvitsisi kohdata todellisuutta. Ehkä siitä tulisi paha mieli. Ja pitäisikin tulla.

Lopulta kyse on kohtaamisesta: miten kohtaamme toisen ihmisen? Kohtaaminen on vaikeaa, mutta välttämätöntä. Siihen liittyy pelkoa, häpeää ja ennakkoluuloja – ja siksi se on merkityksellistä. Tätä kohtaamista ei voi tuottaa some tai tekoäly. Siinä on jotain taikaa. Vain ihminen voi kohdata toisen ihmisen. Se vaatii rohkeutta astua pois omasta kuplastaan, olla hetken epävarma ja epätäydellinen.

Meillä ei ole oikeutta määrittää, mikä on oikea syy lähteä tai mikä on oikea tapa kotoutua. Meillä on vastuu katsoa itseämme ja nähdä, mitä kaikkea oma etuoikeutemme on piilottanut näkyvistä. Meidän tehtävämme on kuunnella, oppia ja kulkea rinnalla. Kohdata. Koska ihmisarvo ei tunne rajoja.

Spontaanius vähenee, kun ihmiset eivät kohtaa. Kaikkea ei voi käsikirjoittaa someen. Kohtaaminen on monimutkaista. Toisen ihmisen kohtaaminen on pelottavaa, jännittävää, ja siinä joutuu laittamaan itsensä likoon. Vähän niin kuin tämä haastattelu: joudun ylittämään jonkinlaisen hankaluuden, nolouden tai itsekritiikin rajan.

Seuraavaksi haastattelen meripelastaja Manuelia, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä. Taas joudun ylittämään rajan. Miten sitä nimeäisi? Mukavuusraja? Olen epävarmalla kentällä ja joudun asettamaan itseni likoon. En tietenkään vertaa tätä millään muotoa hengenvaarallisiin rajanylityksiin vaan vertautan tähän kohtaamiseen problematiikkaan.

Miksi minä teen tätä työtä? Taina rakastaa tarinoita – se on hänen subjektiivinen moottorinsa. Toinen toive hänellä on: saattaa ihmiset näiden tarinoiden äärelle, jotta ymmärrys maailmasta kasvaisi. Tämän ajatuksen jaan täysin Tainan kanssa.

Mitä kaikkea on tapahtunut ennen meitä? Mihin tämä nykymaailma perustuu? Miten menneisyyden ja historian jälkiä voi seurata? Mitä tarinoita siellä on kerrottu – ja miten niitä kerrotaan nyt?

Maailma on suuri, ja tarinoita sekä näkökulmia, joita tulisi ymmärtää, on lukuisia. Tarinankertojana voi kuljettaa lukijan näiden kertomusten äärelle. Ja toivottavasti juuri se herättää halun kohdata toinen ihminen – ihmisarvoisesti. Haastattelu oli todella antoisa ja sain nauttia ihanasta Ranskan maaseudun idyllistä ja Tainan vieraanvaraisuudesta. Nämä päivät jäivät sydämeeni ja olivat tähänastisen matkani kohokohta.

---